Olen pitkään miettinyt mitä kirjoittaisin. Samat aiheet lastenvaatteista, arjesta, yövalvomisista ja töistä tuntuvat menettäneen hohtonsa. Sitä se arki on. Tuli paha tukos.
Mutta vappu muutti taas kaiken, heitti arjen hetkeksi pois raiteiltaan. Oltiin juuri tultu vapputorilta koko perhe kotiin, mukanamme monen monta metrilakua. Tätini soitti. Isäni oli kuollut.
Mulla on ollut sellainen onnellinen asema elämässäni että mulla on kaksi isää. On biologinen isä ja sitten on isäpuoli, iskä. Ja tämä biologinen isäni nyt on siirtynyt ajasta ikuisuuteen.
Enkä osaa jotenkin surra. Johtuu varmaankin siitä, että meillä ei isäni kanssa ollut paljoakaan yhteistä, ei muistoja, eikä aikaa. Vuoteen ei oltu tekemisissä syistä joita en nyt tähän sen enempää avaa. Eipä silti, lapsuudestakin ne muistot ovat lähinnä niitä pettymyksen tunteita kun odotin häntä tulevaksi mutta useammin tuli jotain tärkeämpää tekemistä.
Ja juuri perjantaina ennen vappua, silloin mietin illalla saunassa että pitää vapun jälkeen soittaa sille ja nähdä ja kysyä kysymyksiä ja keskustella asioista. En ehtinyt.
Ainoana lapsena kaikki jäi mun järjestettäväksi. Hautajaiset ja perunkirjoitus. Pitkään mietin miten saan viestin menemään kaikille joiden se täytyy tietää. Tässä onneksi täti auttoi; soitteli ympäri kyliä ja sai sanan menemään eteenpäin. Isältäni jäi toki puhelin mutta en saanut sieltä numeroita ulos suojauksen takia.
Hän ei koskaan tavannut meidän pikkuneitiä. Se harmittaa suuresti. Tokikaan hän ei itsekään ilmaissut koskaan haluaan tavata häntä, joten luulen että murehdin turhaan.
Kun on alle kolmikymppisenä haudannut molemmat vanhempansa, tuntuu että aikuisemmaksi ei enää voi kasvaa. Kun järjestää hautajaisia jo toisen kerran, rutiinit tulee jo ulkomuistista ja kaikki on asteen helpompaa. Ensimmäinen viikko menee puhelimessa, toinen juostessa papereiden kanssa virastoissa. Kolmas menee yksityiskohtia hioessa, miettiessä muistotilaisuuden kukkia ja servettejä.
Nyt siunaustilaisuus on jo takana, edessä vielä uurnanlasku ja perunkirjan laatiminen. Siinä sitä hommaa vielä on ihan riittävästi.
Tätä kaikkea miettiessä aivokapasiteetti ei riitä kaikkeen ja tiedostan että en ole paras mahdollinen äiti juuri nyt. Yritän toki kaikkeni, mutta pyykit kasaantuvat, villakoirat vaeltavat nurkasta toiseen ja hyvään alkuun päässeet kesäkukkien taimet kuolevat vailla hoitoa. Räjähtelen turhistakin asioista, kaipaan hellyyttä karkottaakseni ahdistuksen mutta en halua silti ketään lähelleni. Paitsi lapset. Heidän naurunsa ja vilpittömyytensä on jotain niin aitoa että voi vain mennä ,ukaan niihin tunteisiin.
Jo uutisen saatuani kerroin asiasta myös J:lle, oikeilla sanoilla ja niinkuin pitääkin. Kerroin että äiti on nyt surullinen koska pappa on kuollut. Hän tosin ei muistanut kuin nimen, koska kuten edellä mainitsin, ei juurikaan oltu tekemisissä kasvotusten.
Silti, isäni asuntoa tyhjentäessäni olin varuillani. En tiennyt mitä sieltä tulee vastaan, enkä olisi halunnut hänen tavaroitaan penkoa. Tuli ulkopuolinen olo. Kun eräästä hyllystä tuli vastaan yhteiskuva jossa olen noin 6-vuotias, alkoi itkettää. Itkin, koska en ollut edes nähnyt tuota kuvaa ennen, Itkin, koska isälläni oli tuo kuva. Itkin, koska minulla ei ollut muuta enää jäljellä. Otin mukaani laatikollisen valokuvia. Iso osa niistä oli mun vauva-ajaltani, jolloin vanhempani vielä asuivat yhdessä. Paljon oli myös kuvia ihmisistä joita en tunnistanut. Tuntuu hölmöltä säilöä sellaisia kuvia, mutta en halua niitä hävittääkään, koska ne ovat isäni muistoja. Joku tämän läpikäynyt tietää mistä puhun, Halusta takertua pieneenkin asiaan, muistoon, joka jää vainajalta. Mulla jäi käteen ne kuvat, taidelasikulho, vanha ryijy ja telkkari. Niin ja se hiton puhelin. Windows-puhelin jota en osaa edes käyttää.
Toivon jättäväni omille lapsilleni joskus jotain suurempaa. Neuvoja miten pärjätä kun minua ei enää ole. Tietoa, jota ei löydy googlesta. Miten annat kissalle antibiootin. Miten pestään villasukat. Miten opin hiihtämään, mutta menin sukset jalassa sisälle asti kun lumiaura ajoi pihan ohi, Kertomuksia elämästäni ajalta jolloin heitä ei vielä ollut. Jotta sitten aikanaan heidän on helpompaa kertoa eteenpäin minusta papille, tai kenelle lienee, kun sen aika tulee.
Perjantaina, helatorstain jälkeen, soitan itselleni ajan psykologille. Ammattilaisen kanssa on helpompi keskustella tämä asia läpi. Hän osaa kysyä ne oikeat kysymykset joiden kautta osaan käsitellä asiaa.
On tyhjä olo. Mutta tiedän, että tästä on taas suunta ylöspäin. Kukin meistä lähtee vuorollaan, sehän me tiedetään. On mulla vielä iskä, isäpuoli joka on mut kasvattanut pienestä pitäen. Se ainoa aikuinen, jonka kanssa keskustella niistä lapsuuden muistoista. Tulee silti pelko, että kohta ei ole häntäkään. Mitä mä sitten teen?
Tuntuu typerältä kertoa tällainen uutinen. Siltikin, olen asiaa purkanut jo monelle läheiselle ja nyt tuntuu että en halua heitä enempää kuormittaa. Elämä menee omalla painollaan ja arki pyörii vaikka aina ei jaksaisi. Pian helpottaa. Kunhan se itku nyt löytäisi tiensä ulos.
