Niin, se synnytys..

Oli unohtunut tyystin kertoa pikkuneidin syntymästä. Voisin tässä nyt kertoa jotakin, mitä muistan kun en tiedä minne olen sen kertomuksen laittanut. Tämäkin teksti on roikkunut luonnoksissa kuukauden päivät.

Me käytiin päivällä 17.6.2016 kaupassa Prismassa ja mä jouduin aika-ajoin pysähtymään kun sattui hassusti mahaan ja ei voinut kävellä. Epäilin vain että pieru kiertää eikä löydä tietä ulos. Näin kävi about puolen tunnin välein. Kotiin päästyä tajusin yhtäkkiä että prkl, näähän on supistuksia! Esikoisen synnytys käynnistyi vesien menolla niin en tajunnut :D

No minähän siitä soitin anopille että tuodaan J yöksi kun taitaa tulla lähtö. Kamat kasaan, lapsi autoon ja kohti mummolaa. Ei siinä pidempään höpisty, lupasin ilmoitella jos lähdetään.

Kotiin päästyä soitin sairaalalle supistusten tullessa jo lähelle viiden minuutin välein ja kysyin lähtemisen kannattavuutta (matkaa alle 2km). Sieltä kätilö neuvoi ottamaan Panadolia ja menemään suihkuun. Toimin kuten käskettiin ja niinhän ne supistukset loppuivat.

Mentiin sitten maate jotta saataisiin nukkua mikäli yöllä alkaa uudelleen. Aamulla sitten viideltä ne alkoivatkin, äkkiä, ärhäköinä ja kymmenen minuutin välein. Nousin keittämään kahvia ja annoin miehen vielä nukkua. Kuuden jälkeen väli alkoi olla jo lähellä viittä minuuttia ja herätin isännän saatesanoin "Nyt syöt jos syöt, kohta pitää lähteä". Aloin kasailemaan tavaroita vaikka sairaalakassi olikin jo valmiina. Nyt en enää edes soittanut sairaalalle vaan päätin että lähdetään.

Seitsemältä sitten mentiin. Ovelta on autolle matkaa noin 40m ja siinä välillä jo tuli kaksi tosi napakkaa supistusta. Onneksi matkalla on puita joihin sitten nojailin :D

Osastolla oltiin 7:25(matka parkkipaikalta kesti ikuisuuden) ja suoraan käyrille. Käyrillä ollessa menivät vedet ja kätilö totesi isälle että hae nyt se laukku autosta jos meinaat ehtiä. Taisin tässä kohtaa olal 3cm auki.

Isän hakiessa laukkua siirryttiin saliin. Sekin matka tuntui kestävän ikuisuuden, enkä meinannut pysyä jaloillani. Saliin mennessä sain samantien kaasua ja ilmoitin haluavani epiduraalin. Kätilö sanoi että sitä ei ehkä ehditä mutta jos spinaali. Siinä sitten odoteltiin anestesialääkäriä joka tietysti oli juuri silloin kiinni toisaalla,. En muista tästä oikein enää mitään, tilanne eteni nopeasti ja lääkäri tuli ja tuikkasi piikin selkään. Oli muuten lähes mahdotonta olla paikoillaan niissä kivuissa.

Hetken se auttoi, mutta vartin päästä pyysin lisää. Kätilö soitti lääkärin takaisin ja lääkäri taas hetken kuluttua tuli koittamaan uudelleen. Salissa oli nyt jo kolme kätilöä koska synnytys eteni niin kovalla vauhdilla. Ja silloin tapahtui se jota olin pelännyt, neulan ollessa selässä tunsin että nyt alkaa vauva tulemaan, halusin tai en. Sanoin vain maskin takaa että "TÄÄ TULEE NYYYYYT!" ja lääkäri totesi että enää ei sitten kannata puuduttaa. Kätilö päätti että nyt mennään ilokaasulla, kyllä sä Heini kestät. No, ei siinä auttanut muu kuin vedellä sitä kaasua sydämeni kyllyydestä, hyvä etten nielaissut maskia :D On muuten tujua tavaraa, muistan että jossain kohtaa mietin että nyt pimenee silmissä ja näkyy tähtiä ja taustalta kuului "Ota happea välillä". Toisessa kädessä oli milloin miehen, milloin jonkun onnettoman kätilön koura, mitä rutistin niin paljon kuin vaan pystyin. Toivottavasti ei tullut murtumia.

Ja niin syntyi, kaoottiselta tuntuneen vajaan kahden tunnin jälkeen meidän neiti, nyrkit ojossa maailmaan. Kipu helpotti samantien, kun kuulin sen rääkäisyn ja sain nyytin syliin. Se tunne on ihan sanoinkuvaamaton. Muistaakseni pari tuntia siinä saatiin olla keskenämme ihmettelemässä kunnes sain luvan lähteä suihkuun. Suihkussa ollessani kätilö mittasi pituuden ja painon isän kanssa ja hämmästyinkin kuullessani painon, 4315g. Että sellainen "pieni" neitokainen sieltä vaan tuli kauhealla kiireellä loppujen lopuksi vaikka yliajalle mentiinkin. Kokonaiskestoksi merkattiin 4h 19min, eli sanoisin jopa että syöksysynnytys.

Itse synnytys oli kokemuksena täysin erilainen kuin esikoisen synnytys. Nyt tunsin kaiken, supistuksiin ei tarvittu tippaa avuksi, osasin ponnistaa oikein ja koko hommasta parani paljon nopeammin. Imetys sujui alusta asti hienosti ilman rintakumia ja osastolla hoitaja sanoikin että ei ole hetkeennähnytkään vauvaa joka alusta asti osaa itse syödä noin hyvin.  Kahden yön jälkeen päästiinkin jo kotiin.

Yksi on laumasta poissa

Jouduimme viime perjantaina tekemään sen raskaan päätöksen, mitä jokainen lemmikinomistaja pelkää. Päästimme vanhan Topi-kissamme tuskistaan ja eläinlääkäri nukutti hänet ikiuneen. Tähän ratkaisuun päädyttiin koska keväällä todettu nivelrikko meni pahaksi ja pissailu nurkkiin ja matoille kiihtyi entisestään ja kämppä olisi ollut hyvin äkkiä pilalla. Keittiöstä menee jo lattia vaihtoon..

Topille kokeiltiin vuosien varrella kaikki. Taisin eräänkin kerran edellisessäblogissa siitä mainitakin. Otettiin lukuisia pissakokeita, paristi olikin tulehdus ja antibiooteilla helpotti. Kokeiltiin myös Seronilia (mielialalääke) ja se auttoikin muutaman kuukauden. Kun keväällä päivystyksessä selvisi että vanhuksella onkin nivelrikko, oli selvää että keinot oli loppu. Kipulääkettä annettiin kun kipu oli niin pahana etä kissaparka murisi, mutta muut lisäravinteet, joita kuppiin aloin piilottamaan, saivat kissan vain peittelemään kippoaan.

Viime viikon maanantaina sitten otin puhelimen käteen ja soitin eläinklinikalle. Olin lykännyt tuota puhelua jo liian pitkään ja nyt sen täytyi tapahtua. Aika sovittiin ja ystäväni lupautui tulemaan tuekseni, mies jäisi lasten kanssa. Viikon edetessä ajatus alkoi ahdistaa mutta pidin pääni, koska tiesin että kissa on todella kipeä ja piilottaa kipunsa. 12 vuotta on kissallekin pitkä ikä, vaikka toki onhan niitä parikymppisiäkin Perustelin päätöksen itselleni ja keskusteltiin miehen kanssa asiasta pitkään ja hartaasti. Perjantaina selitin asian poitsulle, joka kyllä ymmärsi kun asiat puhui suoraan. Kerroin että Topi on nyt niin kipeä että on sen aika lähteä kissojen taivaaseen.

Kun sitten perjantaina kannoin kantokopan sisään varastosta, Topi meni sinne samantien. Yritin itku silmässä selittää että ei vielä, on vielä pari tuntia aikaa. Sain sen pois kun annoin vielä viimeisen kerran ruokaa ja laitoin kopan kiinni. Kun ystäväni sitten saapui, avasin kopan ja kissa meni sinne taas. Se tiesi kohtalonsa. Turbo, nuorempi kolli, kävi selvästikin hyvästelemässä vanhuksen ja sitten lähdettiin.

Olin etukäteen varoittanut että Topi on ärhäkkä ja varmaankin vaikea rauhoittaa. Mutta eikä mitä, kun otin vain kiinni niin lääkäri sai rauhassa tuikata kankkuun. Topi, joka yleensä ei anna tehdä mitään tutkimuksia ilman vastarintaa, katsoi vain eteensä ja sen silmistä näki että helpottaa. Ja niin se nukahti ja eläinlääkäri antoi meille aikaa keskenämme kunnes oli aika laittaa lopulliset lääkkeet. Tunnelma oli rauhallinen, toki kastelin Topin turkin kun itketti niin kovasti, mutta itseäni helpotti kun siitä näki että sitäkin helpotti. Tämä matka piti kulkea yhdessä loppuun asti. Pitkä matka se olikin.

Topi 23.9.2004 - 21.10.2016