Olen pitkään miettinyt mitä kirjoittaisin. Samat aiheet lastenvaatteista, arjesta, yövalvomisista ja töistä tuntuvat menettäneen hohtonsa. Sitä se arki on. Tuli paha tukos.
Mutta vappu muutti taas kaiken, heitti arjen hetkeksi pois raiteiltaan. Oltiin juuri tultu vapputorilta koko perhe kotiin, mukanamme monen monta metrilakua. Tätini soitti. Isäni oli kuollut.
Mulla on ollut sellainen onnellinen asema elämässäni että mulla on kaksi isää. On biologinen isä ja sitten on isäpuoli, iskä. Ja tämä biologinen isäni nyt on siirtynyt ajasta ikuisuuteen.
Enkä osaa jotenkin surra. Johtuu varmaankin siitä, että meillä ei isäni kanssa ollut paljoakaan yhteistä, ei muistoja, eikä aikaa. Vuoteen ei oltu tekemisissä syistä joita en nyt tähän sen enempää avaa. Eipä silti, lapsuudestakin ne muistot ovat lähinnä niitä pettymyksen tunteita kun odotin häntä tulevaksi mutta useammin tuli jotain tärkeämpää tekemistä.
Ja juuri perjantaina ennen vappua, silloin mietin illalla saunassa että pitää vapun jälkeen soittaa sille ja nähdä ja kysyä kysymyksiä ja keskustella asioista. En ehtinyt.
Ainoana lapsena kaikki jäi mun järjestettäväksi. Hautajaiset ja perunkirjoitus. Pitkään mietin miten saan viestin menemään kaikille joiden se täytyy tietää. Tässä onneksi täti auttoi; soitteli ympäri kyliä ja sai sanan menemään eteenpäin. Isältäni jäi toki puhelin mutta en saanut sieltä numeroita ulos suojauksen takia.
Hän ei koskaan tavannut meidän pikkuneitiä. Se harmittaa suuresti. Tokikaan hän ei itsekään ilmaissut koskaan haluaan tavata häntä, joten luulen että murehdin turhaan.
Kun on alle kolmikymppisenä haudannut molemmat vanhempansa, tuntuu että aikuisemmaksi ei enää voi kasvaa. Kun järjestää hautajaisia jo toisen kerran, rutiinit tulee jo ulkomuistista ja kaikki on asteen helpompaa. Ensimmäinen viikko menee puhelimessa, toinen juostessa papereiden kanssa virastoissa. Kolmas menee yksityiskohtia hioessa, miettiessä muistotilaisuuden kukkia ja servettejä.
Nyt siunaustilaisuus on jo takana, edessä vielä uurnanlasku ja perunkirjan laatiminen. Siinä sitä hommaa vielä on ihan riittävästi.
Tätä kaikkea miettiessä aivokapasiteetti ei riitä kaikkeen ja tiedostan että en ole paras mahdollinen äiti juuri nyt. Yritän toki kaikkeni, mutta pyykit kasaantuvat, villakoirat vaeltavat nurkasta toiseen ja hyvään alkuun päässeet kesäkukkien taimet kuolevat vailla hoitoa. Räjähtelen turhistakin asioista, kaipaan hellyyttä karkottaakseni ahdistuksen mutta en halua silti ketään lähelleni. Paitsi lapset. Heidän naurunsa ja vilpittömyytensä on jotain niin aitoa että voi vain mennä ,ukaan niihin tunteisiin.
Jo uutisen saatuani kerroin asiasta myös J:lle, oikeilla sanoilla ja niinkuin pitääkin. Kerroin että äiti on nyt surullinen koska pappa on kuollut. Hän tosin ei muistanut kuin nimen, koska kuten edellä mainitsin, ei juurikaan oltu tekemisissä kasvotusten.
Silti, isäni asuntoa tyhjentäessäni olin varuillani. En tiennyt mitä sieltä tulee vastaan, enkä olisi halunnut hänen tavaroitaan penkoa. Tuli ulkopuolinen olo. Kun eräästä hyllystä tuli vastaan yhteiskuva jossa olen noin 6-vuotias, alkoi itkettää. Itkin, koska en ollut edes nähnyt tuota kuvaa ennen, Itkin, koska isälläni oli tuo kuva. Itkin, koska minulla ei ollut muuta enää jäljellä. Otin mukaani laatikollisen valokuvia. Iso osa niistä oli mun vauva-ajaltani, jolloin vanhempani vielä asuivat yhdessä. Paljon oli myös kuvia ihmisistä joita en tunnistanut. Tuntuu hölmöltä säilöä sellaisia kuvia, mutta en halua niitä hävittääkään, koska ne ovat isäni muistoja. Joku tämän läpikäynyt tietää mistä puhun, Halusta takertua pieneenkin asiaan, muistoon, joka jää vainajalta. Mulla jäi käteen ne kuvat, taidelasikulho, vanha ryijy ja telkkari. Niin ja se hiton puhelin. Windows-puhelin jota en osaa edes käyttää.
Toivon jättäväni omille lapsilleni joskus jotain suurempaa. Neuvoja miten pärjätä kun minua ei enää ole. Tietoa, jota ei löydy googlesta. Miten annat kissalle antibiootin. Miten pestään villasukat. Miten opin hiihtämään, mutta menin sukset jalassa sisälle asti kun lumiaura ajoi pihan ohi, Kertomuksia elämästäni ajalta jolloin heitä ei vielä ollut. Jotta sitten aikanaan heidän on helpompaa kertoa eteenpäin minusta papille, tai kenelle lienee, kun sen aika tulee.
Perjantaina, helatorstain jälkeen, soitan itselleni ajan psykologille. Ammattilaisen kanssa on helpompi keskustella tämä asia läpi. Hän osaa kysyä ne oikeat kysymykset joiden kautta osaan käsitellä asiaa.
On tyhjä olo. Mutta tiedän, että tästä on taas suunta ylöspäin. Kukin meistä lähtee vuorollaan, sehän me tiedetään. On mulla vielä iskä, isäpuoli joka on mut kasvattanut pienestä pitäen. Se ainoa aikuinen, jonka kanssa keskustella niistä lapsuuden muistoista. Tulee silti pelko, että kohta ei ole häntäkään. Mitä mä sitten teen?
Tuntuu typerältä kertoa tällainen uutinen. Siltikin, olen asiaa purkanut jo monelle läheiselle ja nyt tuntuu että en halua heitä enempää kuormittaa. Elämä menee omalla painollaan ja arki pyörii vaikka aina ei jaksaisi. Pian helpottaa. Kunhan se itku nyt löytäisi tiensä ulos.
keskiviikko 24. toukokuuta 2017
torstai 15. joulukuuta 2016
Äiti on vähän väsynyt
Mun on pitänyt tulla monta kertaa päivittämään, mutta on tuntunut että ei vaan kertakaikkiaan jaksa. Neiti on nukkunut viimeisen reilun kuukauden niin hävyttömän huonosti että itkin aina öisin kun hän taas heräsi. Itkin aamuisin kun esikoinen heräsi vaatimaan lastenohjelmia. Herätyksiä oli pahimmillaan useita tunnissa ja joka kerta tilanne vaati tissiä. Päivisinkään ei voi nukkua kun vauva nukkuu, koska esikoinen ei suostu nukkumaan päiväunia ellei ensin ole vedetty puolimaratonia umpihangessa kivirekeä perässä vetäen.
Nyt tilanne on kuitenkin valoisampi. Otin käteeni eräänä unettomana päivänä opuksen nimeltä Elizabeth Pantleyn Pehmeä matka höyhensaarille ja aloin siitä ottaa oppeja meidän unikäyttäytymiseen. Tiedostin jo että ongelma oli pääosin siinä että neiti oli tottunut nukahtamaan tissi suussa ja tämä tilanne täytyi aina saada takaisin kun hän havahtui hereille unestaan. Meillä se pieni kitinä ei siis mennyt itsekseen ohi vaikka odotin, vaan voimistui kunnes nousin ja otin vauvan rinnalle. Siis unisyklistä toiseen siirtyminen harvoin edes onnistui ilman äidin apua. Opeteltiin tästä tavasta pikkuhiljaa kirjan oppien avulla eroon. Viikko taas meni ja sanoin jo miehellekin että eihän tästä tule mitään, en saa koskaan enää nukkua, ei se kirja toimi. Kunnes; eräänä yönä tällä viikolla hän päätti yllättää ja vetikin unta palloon 21-03, yhden kerran täytyi välissä käydä tuttia asentamassa. Seuraava herätys oli klo 5, lyhyt maitotankkaus ja sitten nukuttiin aamuun asti. Tämä sama toistui seuraavinakin öinä, ellei nyt lasketa viime yötä kun J heräsi huutamaan klo 3 kuin kurkkua leikattaisiin, mä juoksin paikalle katsomaan mikä raaja häneltä on irti ja löysin hänet sängystään oksennuslammikosta. Siihen meteliin heräsi myös neiti ja soppa oli valmis, Piti saada tissiä ja samalla etsiä toiselle ämpäri ja vaihtaa lakanat. Ilman suihkuakaan ei selvitty. Onneksi mies tuli just silloin töistä ja pääsi auttamaan. Loppujen lopuksi se ei ollut oksennustauti (se tästä puuttuisikin) vaan toista ylenantoa ei enää tullut. Latasin petivaatteet pesukoneeseen ja laitoin senkin samantien pyörimään.
Olen hionut myös nukkumaanmenorutiinit ääritarkoiksi. Klo 19:30 viimeistään täytyy olla jo iltapalalla, josta hampaanpesuun mennään klo 20 mennessä. Sitten luen molemmille iltasadun poitsun sängyssä, jossa samalla vaihdan pienemmälle yöpuvun. Kun satu on luettu, mennään neidin kanssa vielä sänkyyn iltatissille, jonka jälkeen hän nukahtaa itse puoliunisena hyvin sänkyynsä. Tässä kohtaa alkaa mun oma aikani, jolloin useimmiten raivaan keittiötä, viikkaan pyykkejä jne. Joskus saatan myös löhötä sohvalla karkkipussin kanssa :D
Nyt uskallan jo sanoa sen että yörauha on palautunut, ainakin toistaiseksi. Voin taas mennä itse nukkumaan ja todellakin nukahtaa kun en koko ajan stressaa koska on seuraava herätys. Ei itketä, jos se herätys onkin odotettua aiemmin, koska tiedän että se ei välttämättä toistu tunnin päästä. Poitsu nukkui myös vauvana yhden jakson huonosti, kolmen kuukauden iässä. Hän saattoi herätä 15-20 minuutin välein ja se silloin saikin mut hankkimaan tuon edellä mainitun kirjan. Siitä on siis tullut mun Raamattu, jonka otan ekana käteen kun tuntuu että unet alkaa menemään päin peetä. Suosittelen!
Pahimpina väsymyskiukkupäivinä tulee myös tapeltua alituiseen kaikesta ja tiuskittua lapsille. Mieskin yksi päivä totesi että kolmatta lasta ei ainakaan tule. Ei sillä, että haluaisinkaan (ainakaan muutamaan vuoteen), mutta pakko oli kysyä että miten niin? Vastaus kuului; etkö muka halua enää koskaan nukkua. Niin. Sitä yöunta osaa arvostaa erilailla kun nukkuu muutaman viikon korkeintaan kahden tunnin pätkissä. Siinä sekoaa pää koko perheellä.
Ei nyt löydy aiheeseen liittyviä kuvia, mutta jokainen voi miettiä miksi. Kun monta yötä menee kukkuessa, on mieli yksinkertaisesti niin musta että sen voi jokainen saman kokenut kuvitella mielessään. Ja on myös niitä joilla ei mikään konsti auta. Yläfemma kaikille valvojille! :)
Seuraavaksi voinkin alkaa väsäämään postausta lempiaiheestani; lastenvaatteista vaiko sittenkin joulusta. Molemmat ihania :)
Nyt tilanne on kuitenkin valoisampi. Otin käteeni eräänä unettomana päivänä opuksen nimeltä Elizabeth Pantleyn Pehmeä matka höyhensaarille ja aloin siitä ottaa oppeja meidän unikäyttäytymiseen. Tiedostin jo että ongelma oli pääosin siinä että neiti oli tottunut nukahtamaan tissi suussa ja tämä tilanne täytyi aina saada takaisin kun hän havahtui hereille unestaan. Meillä se pieni kitinä ei siis mennyt itsekseen ohi vaikka odotin, vaan voimistui kunnes nousin ja otin vauvan rinnalle. Siis unisyklistä toiseen siirtyminen harvoin edes onnistui ilman äidin apua. Opeteltiin tästä tavasta pikkuhiljaa kirjan oppien avulla eroon. Viikko taas meni ja sanoin jo miehellekin että eihän tästä tule mitään, en saa koskaan enää nukkua, ei se kirja toimi. Kunnes; eräänä yönä tällä viikolla hän päätti yllättää ja vetikin unta palloon 21-03, yhden kerran täytyi välissä käydä tuttia asentamassa. Seuraava herätys oli klo 5, lyhyt maitotankkaus ja sitten nukuttiin aamuun asti. Tämä sama toistui seuraavinakin öinä, ellei nyt lasketa viime yötä kun J heräsi huutamaan klo 3 kuin kurkkua leikattaisiin, mä juoksin paikalle katsomaan mikä raaja häneltä on irti ja löysin hänet sängystään oksennuslammikosta. Siihen meteliin heräsi myös neiti ja soppa oli valmis, Piti saada tissiä ja samalla etsiä toiselle ämpäri ja vaihtaa lakanat. Ilman suihkuakaan ei selvitty. Onneksi mies tuli just silloin töistä ja pääsi auttamaan. Loppujen lopuksi se ei ollut oksennustauti (se tästä puuttuisikin) vaan toista ylenantoa ei enää tullut. Latasin petivaatteet pesukoneeseen ja laitoin senkin samantien pyörimään.
Olen hionut myös nukkumaanmenorutiinit ääritarkoiksi. Klo 19:30 viimeistään täytyy olla jo iltapalalla, josta hampaanpesuun mennään klo 20 mennessä. Sitten luen molemmille iltasadun poitsun sängyssä, jossa samalla vaihdan pienemmälle yöpuvun. Kun satu on luettu, mennään neidin kanssa vielä sänkyyn iltatissille, jonka jälkeen hän nukahtaa itse puoliunisena hyvin sänkyynsä. Tässä kohtaa alkaa mun oma aikani, jolloin useimmiten raivaan keittiötä, viikkaan pyykkejä jne. Joskus saatan myös löhötä sohvalla karkkipussin kanssa :D
Nyt uskallan jo sanoa sen että yörauha on palautunut, ainakin toistaiseksi. Voin taas mennä itse nukkumaan ja todellakin nukahtaa kun en koko ajan stressaa koska on seuraava herätys. Ei itketä, jos se herätys onkin odotettua aiemmin, koska tiedän että se ei välttämättä toistu tunnin päästä. Poitsu nukkui myös vauvana yhden jakson huonosti, kolmen kuukauden iässä. Hän saattoi herätä 15-20 minuutin välein ja se silloin saikin mut hankkimaan tuon edellä mainitun kirjan. Siitä on siis tullut mun Raamattu, jonka otan ekana käteen kun tuntuu että unet alkaa menemään päin peetä. Suosittelen!
Pahimpina väsymyskiukkupäivinä tulee myös tapeltua alituiseen kaikesta ja tiuskittua lapsille. Mieskin yksi päivä totesi että kolmatta lasta ei ainakaan tule. Ei sillä, että haluaisinkaan (ainakaan muutamaan vuoteen), mutta pakko oli kysyä että miten niin? Vastaus kuului; etkö muka halua enää koskaan nukkua. Niin. Sitä yöunta osaa arvostaa erilailla kun nukkuu muutaman viikon korkeintaan kahden tunnin pätkissä. Siinä sekoaa pää koko perheellä.
Ei nyt löydy aiheeseen liittyviä kuvia, mutta jokainen voi miettiä miksi. Kun monta yötä menee kukkuessa, on mieli yksinkertaisesti niin musta että sen voi jokainen saman kokenut kuvitella mielessään. Ja on myös niitä joilla ei mikään konsti auta. Yläfemma kaikille valvojille! :)
Seuraavaksi voinkin alkaa väsäämään postausta lempiaiheestani; lastenvaatteista vaiko sittenkin joulusta. Molemmat ihania :)
keskiviikko 2. marraskuuta 2016
Nyt sen vasta ymmärrän!
Olen tässä pyöritellyt ja pähkäillyt mitä kirjoittaisin ja ennen kaikkea koska sen ehtisin tekemään.
Eilen tajusin, että on olemassa monta asiaa joista minulle jankutettiin lapsuudessani, ja tajuan niiden merkityksen vasta näin itse kahden lapsen äitinä. Tämän tekstin aloituksesta on muutama päivä taas aikaa..
-Älä lääpi auton (tai muitakaan) ikkunoita!
Jep, ikkunat on aivan karmean näköiset. Lapsena oli hauska puhaltaa auton ikkuna huuruun ja sitten piirrellä siihen sormella kuvia. Ja nyt vasta näin aikuisen näkökulmasta huomaan että ne jäljet tosiaan jäävät siihen lasiin kunnes ne pestään. Ja ne näyttää ulospäin tosi karmeilta.
-Älä roiku siinä oven kahvassa!
Tämä olisi pitänyt uskoa. Nyt kun asutetaan samaa asuntoa jonka kahvoissa kersana roikun, eivät ne kahvat kestä enää toisen sukupolven roikkumista vaan hajoavat. Kolme pitäisi jo uusia. Ja yksi tuulikaapin väliovi.
-Ei kengät jalassa eteisen kynnyksen yli!
Tää vuodenaika on inhottava. Märkä hiekka tarttuu kenkiin ja kun niitä ei putsata 1x2m kokoiseen ruohomattoon terassilla, on lopputuloksena hiekkaa kaikkialla. Varsinkin kun ne jalassa lompsitaan sisällä. Ja jos housunlahkeet on käännetty ja niillä samoilla housuilla juostaan vanhempien sänkyyn, äiti löytää kiviä kankkunsa alta yöllä kääntäessään kylkeä. Imuria ei kannata edes laittaa kaappiin. Ei se tosin sinne mahtuisikaan :D
-Äiti on puhelimessa, voitko hetken leikkiä itseksesi.
Sillä sekunnilla kun linja aukeaa, tulee lapsella tosi tärkeää asiaa joka ei voi odottaa. Muistan että äiti sanoi joskus mulle samasta asiasta. Nyt aikuisena sen ymmärrän kuinka ärsyttävää se onkaan. Mun kanssa puhuessa toisessa päässä oleva varmaan luulee että oon jakomielitautinen kun puhun koko ajan ainakin kolmesta eriasiasta yhtaikaa :D Pahin mahdollinen aika huutaa "Pyyhkimään!" on kun olen keskustelemassa Kelan virkailijan kanssa mummoni asioista,
On monia muitakin asioita joita olen oivaltanut. Esimerkiksi sen, että lelukirjat pitäisi kieltää kokonaan. Helpompaa olis ympyröidä sieltä suoraan ne joita J ei haluaisi. Se kun luulee että joulupukilla on pohjaton rahapussi ja kaikki ne lelut muka mahtuisi jonnekin tuonne edellisten sekaan. Ja ne jäisi kuitenkin käyttämättä. Niin, ja se, että voikukka tosiaan jättää vaatteisiin pysyvät tahrat.
Harmillisinta tässä vain on se, etten pääse äidille kertomaan näitä oivalluksiani. Se varmaan nauraisi vedet silmissä ja sanoisi vain että J on ihan kuin minä pienenä. Katsotaan vaan mitä tästä tulee kunhan pienempi ipana vielä kasvaa.
Eilen tajusin, että on olemassa monta asiaa joista minulle jankutettiin lapsuudessani, ja tajuan niiden merkityksen vasta näin itse kahden lapsen äitinä. Tämän tekstin aloituksesta on muutama päivä taas aikaa..
-Älä lääpi auton (tai muitakaan) ikkunoita!
Jep, ikkunat on aivan karmean näköiset. Lapsena oli hauska puhaltaa auton ikkuna huuruun ja sitten piirrellä siihen sormella kuvia. Ja nyt vasta näin aikuisen näkökulmasta huomaan että ne jäljet tosiaan jäävät siihen lasiin kunnes ne pestään. Ja ne näyttää ulospäin tosi karmeilta.
-Älä roiku siinä oven kahvassa!
Tämä olisi pitänyt uskoa. Nyt kun asutetaan samaa asuntoa jonka kahvoissa kersana roikun, eivät ne kahvat kestä enää toisen sukupolven roikkumista vaan hajoavat. Kolme pitäisi jo uusia. Ja yksi tuulikaapin väliovi.
-Ei kengät jalassa eteisen kynnyksen yli!
Tää vuodenaika on inhottava. Märkä hiekka tarttuu kenkiin ja kun niitä ei putsata 1x2m kokoiseen ruohomattoon terassilla, on lopputuloksena hiekkaa kaikkialla. Varsinkin kun ne jalassa lompsitaan sisällä. Ja jos housunlahkeet on käännetty ja niillä samoilla housuilla juostaan vanhempien sänkyyn, äiti löytää kiviä kankkunsa alta yöllä kääntäessään kylkeä. Imuria ei kannata edes laittaa kaappiin. Ei se tosin sinne mahtuisikaan :D
-Äiti on puhelimessa, voitko hetken leikkiä itseksesi.
Sillä sekunnilla kun linja aukeaa, tulee lapsella tosi tärkeää asiaa joka ei voi odottaa. Muistan että äiti sanoi joskus mulle samasta asiasta. Nyt aikuisena sen ymmärrän kuinka ärsyttävää se onkaan. Mun kanssa puhuessa toisessa päässä oleva varmaan luulee että oon jakomielitautinen kun puhun koko ajan ainakin kolmesta eriasiasta yhtaikaa :D Pahin mahdollinen aika huutaa "Pyyhkimään!" on kun olen keskustelemassa Kelan virkailijan kanssa mummoni asioista,
On monia muitakin asioita joita olen oivaltanut. Esimerkiksi sen, että lelukirjat pitäisi kieltää kokonaan. Helpompaa olis ympyröidä sieltä suoraan ne joita J ei haluaisi. Se kun luulee että joulupukilla on pohjaton rahapussi ja kaikki ne lelut muka mahtuisi jonnekin tuonne edellisten sekaan. Ja ne jäisi kuitenkin käyttämättä. Niin, ja se, että voikukka tosiaan jättää vaatteisiin pysyvät tahrat.
Harmillisinta tässä vain on se, etten pääse äidille kertomaan näitä oivalluksiani. Se varmaan nauraisi vedet silmissä ja sanoisi vain että J on ihan kuin minä pienenä. Katsotaan vaan mitä tästä tulee kunhan pienempi ipana vielä kasvaa.
torstai 27. lokakuuta 2016
Niin, se synnytys..
Oli unohtunut tyystin kertoa pikkuneidin syntymästä. Voisin tässä nyt kertoa jotakin, mitä muistan kun en tiedä minne olen sen kertomuksen laittanut. Tämäkin teksti on roikkunut luonnoksissa kuukauden päivät.
Me käytiin päivällä 17.6.2016 kaupassa Prismassa ja mä jouduin aika-ajoin pysähtymään kun sattui hassusti mahaan ja ei voinut kävellä. Epäilin vain että pieru kiertää eikä löydä tietä ulos. Näin kävi about puolen tunnin välein. Kotiin päästyä tajusin yhtäkkiä että prkl, näähän on supistuksia! Esikoisen synnytys käynnistyi vesien menolla niin en tajunnut :D
No minähän siitä soitin anopille että tuodaan J yöksi kun taitaa tulla lähtö. Kamat kasaan, lapsi autoon ja kohti mummolaa. Ei siinä pidempään höpisty, lupasin ilmoitella jos lähdetään.
Kotiin päästyä soitin sairaalalle supistusten tullessa jo lähelle viiden minuutin välein ja kysyin lähtemisen kannattavuutta (matkaa alle 2km). Sieltä kätilö neuvoi ottamaan Panadolia ja menemään suihkuun. Toimin kuten käskettiin ja niinhän ne supistukset loppuivat.
Mentiin sitten maate jotta saataisiin nukkua mikäli yöllä alkaa uudelleen. Aamulla sitten viideltä ne alkoivatkin, äkkiä, ärhäköinä ja kymmenen minuutin välein. Nousin keittämään kahvia ja annoin miehen vielä nukkua. Kuuden jälkeen väli alkoi olla jo lähellä viittä minuuttia ja herätin isännän saatesanoin "Nyt syöt jos syöt, kohta pitää lähteä". Aloin kasailemaan tavaroita vaikka sairaalakassi olikin jo valmiina. Nyt en enää edes soittanut sairaalalle vaan päätin että lähdetään.
Seitsemältä sitten mentiin. Ovelta on autolle matkaa noin 40m ja siinä välillä jo tuli kaksi tosi napakkaa supistusta. Onneksi matkalla on puita joihin sitten nojailin :D
Osastolla oltiin 7:25(matka parkkipaikalta kesti ikuisuuden) ja suoraan käyrille. Käyrillä ollessa menivät vedet ja kätilö totesi isälle että hae nyt se laukku autosta jos meinaat ehtiä. Taisin tässä kohtaa olal 3cm auki.
Isän hakiessa laukkua siirryttiin saliin. Sekin matka tuntui kestävän ikuisuuden, enkä meinannut pysyä jaloillani. Saliin mennessä sain samantien kaasua ja ilmoitin haluavani epiduraalin. Kätilö sanoi että sitä ei ehkä ehditä mutta jos spinaali. Siinä sitten odoteltiin anestesialääkäriä joka tietysti oli juuri silloin kiinni toisaalla,. En muista tästä oikein enää mitään, tilanne eteni nopeasti ja lääkäri tuli ja tuikkasi piikin selkään. Oli muuten lähes mahdotonta olla paikoillaan niissä kivuissa.
Hetken se auttoi, mutta vartin päästä pyysin lisää. Kätilö soitti lääkärin takaisin ja lääkäri taas hetken kuluttua tuli koittamaan uudelleen. Salissa oli nyt jo kolme kätilöä koska synnytys eteni niin kovalla vauhdilla. Ja silloin tapahtui se jota olin pelännyt, neulan ollessa selässä tunsin että nyt alkaa vauva tulemaan, halusin tai en. Sanoin vain maskin takaa että "TÄÄ TULEE NYYYYYT!" ja lääkäri totesi että enää ei sitten kannata puuduttaa. Kätilö päätti että nyt mennään ilokaasulla, kyllä sä Heini kestät. No, ei siinä auttanut muu kuin vedellä sitä kaasua sydämeni kyllyydestä, hyvä etten nielaissut maskia :D On muuten tujua tavaraa, muistan että jossain kohtaa mietin että nyt pimenee silmissä ja näkyy tähtiä ja taustalta kuului "Ota happea välillä". Toisessa kädessä oli milloin miehen, milloin jonkun onnettoman kätilön koura, mitä rutistin niin paljon kuin vaan pystyin. Toivottavasti ei tullut murtumia.
Ja niin syntyi, kaoottiselta tuntuneen vajaan kahden tunnin jälkeen meidän neiti, nyrkit ojossa maailmaan. Kipu helpotti samantien, kun kuulin sen rääkäisyn ja sain nyytin syliin. Se tunne on ihan sanoinkuvaamaton. Muistaakseni pari tuntia siinä saatiin olla keskenämme ihmettelemässä kunnes sain luvan lähteä suihkuun. Suihkussa ollessani kätilö mittasi pituuden ja painon isän kanssa ja hämmästyinkin kuullessani painon, 4315g. Että sellainen "pieni" neitokainen sieltä vaan tuli kauhealla kiireellä loppujen lopuksi vaikka yliajalle mentiinkin. Kokonaiskestoksi merkattiin 4h 19min, eli sanoisin jopa että syöksysynnytys.
Itse synnytys oli kokemuksena täysin erilainen kuin esikoisen synnytys. Nyt tunsin kaiken, supistuksiin ei tarvittu tippaa avuksi, osasin ponnistaa oikein ja koko hommasta parani paljon nopeammin. Imetys sujui alusta asti hienosti ilman rintakumia ja osastolla hoitaja sanoikin että ei ole hetkeennähnytkään vauvaa joka alusta asti osaa itse syödä noin hyvin. Kahden yön jälkeen päästiinkin jo kotiin.
Me käytiin päivällä 17.6.2016 kaupassa Prismassa ja mä jouduin aika-ajoin pysähtymään kun sattui hassusti mahaan ja ei voinut kävellä. Epäilin vain että pieru kiertää eikä löydä tietä ulos. Näin kävi about puolen tunnin välein. Kotiin päästyä tajusin yhtäkkiä että prkl, näähän on supistuksia! Esikoisen synnytys käynnistyi vesien menolla niin en tajunnut :D
No minähän siitä soitin anopille että tuodaan J yöksi kun taitaa tulla lähtö. Kamat kasaan, lapsi autoon ja kohti mummolaa. Ei siinä pidempään höpisty, lupasin ilmoitella jos lähdetään.
Kotiin päästyä soitin sairaalalle supistusten tullessa jo lähelle viiden minuutin välein ja kysyin lähtemisen kannattavuutta (matkaa alle 2km). Sieltä kätilö neuvoi ottamaan Panadolia ja menemään suihkuun. Toimin kuten käskettiin ja niinhän ne supistukset loppuivat.
Mentiin sitten maate jotta saataisiin nukkua mikäli yöllä alkaa uudelleen. Aamulla sitten viideltä ne alkoivatkin, äkkiä, ärhäköinä ja kymmenen minuutin välein. Nousin keittämään kahvia ja annoin miehen vielä nukkua. Kuuden jälkeen väli alkoi olla jo lähellä viittä minuuttia ja herätin isännän saatesanoin "Nyt syöt jos syöt, kohta pitää lähteä". Aloin kasailemaan tavaroita vaikka sairaalakassi olikin jo valmiina. Nyt en enää edes soittanut sairaalalle vaan päätin että lähdetään.
Seitsemältä sitten mentiin. Ovelta on autolle matkaa noin 40m ja siinä välillä jo tuli kaksi tosi napakkaa supistusta. Onneksi matkalla on puita joihin sitten nojailin :D
Osastolla oltiin 7:25(matka parkkipaikalta kesti ikuisuuden) ja suoraan käyrille. Käyrillä ollessa menivät vedet ja kätilö totesi isälle että hae nyt se laukku autosta jos meinaat ehtiä. Taisin tässä kohtaa olal 3cm auki.
Isän hakiessa laukkua siirryttiin saliin. Sekin matka tuntui kestävän ikuisuuden, enkä meinannut pysyä jaloillani. Saliin mennessä sain samantien kaasua ja ilmoitin haluavani epiduraalin. Kätilö sanoi että sitä ei ehkä ehditä mutta jos spinaali. Siinä sitten odoteltiin anestesialääkäriä joka tietysti oli juuri silloin kiinni toisaalla,. En muista tästä oikein enää mitään, tilanne eteni nopeasti ja lääkäri tuli ja tuikkasi piikin selkään. Oli muuten lähes mahdotonta olla paikoillaan niissä kivuissa.
Hetken se auttoi, mutta vartin päästä pyysin lisää. Kätilö soitti lääkärin takaisin ja lääkäri taas hetken kuluttua tuli koittamaan uudelleen. Salissa oli nyt jo kolme kätilöä koska synnytys eteni niin kovalla vauhdilla. Ja silloin tapahtui se jota olin pelännyt, neulan ollessa selässä tunsin että nyt alkaa vauva tulemaan, halusin tai en. Sanoin vain maskin takaa että "TÄÄ TULEE NYYYYYT!" ja lääkäri totesi että enää ei sitten kannata puuduttaa. Kätilö päätti että nyt mennään ilokaasulla, kyllä sä Heini kestät. No, ei siinä auttanut muu kuin vedellä sitä kaasua sydämeni kyllyydestä, hyvä etten nielaissut maskia :D On muuten tujua tavaraa, muistan että jossain kohtaa mietin että nyt pimenee silmissä ja näkyy tähtiä ja taustalta kuului "Ota happea välillä". Toisessa kädessä oli milloin miehen, milloin jonkun onnettoman kätilön koura, mitä rutistin niin paljon kuin vaan pystyin. Toivottavasti ei tullut murtumia.
Ja niin syntyi, kaoottiselta tuntuneen vajaan kahden tunnin jälkeen meidän neiti, nyrkit ojossa maailmaan. Kipu helpotti samantien, kun kuulin sen rääkäisyn ja sain nyytin syliin. Se tunne on ihan sanoinkuvaamaton. Muistaakseni pari tuntia siinä saatiin olla keskenämme ihmettelemässä kunnes sain luvan lähteä suihkuun. Suihkussa ollessani kätilö mittasi pituuden ja painon isän kanssa ja hämmästyinkin kuullessani painon, 4315g. Että sellainen "pieni" neitokainen sieltä vaan tuli kauhealla kiireellä loppujen lopuksi vaikka yliajalle mentiinkin. Kokonaiskestoksi merkattiin 4h 19min, eli sanoisin jopa että syöksysynnytys.
Itse synnytys oli kokemuksena täysin erilainen kuin esikoisen synnytys. Nyt tunsin kaiken, supistuksiin ei tarvittu tippaa avuksi, osasin ponnistaa oikein ja koko hommasta parani paljon nopeammin. Imetys sujui alusta asti hienosti ilman rintakumia ja osastolla hoitaja sanoikin että ei ole hetkeennähnytkään vauvaa joka alusta asti osaa itse syödä noin hyvin. Kahden yön jälkeen päästiinkin jo kotiin.
Yksi on laumasta poissa
Jouduimme viime perjantaina tekemään sen raskaan päätöksen, mitä jokainen lemmikinomistaja pelkää. Päästimme vanhan Topi-kissamme tuskistaan ja eläinlääkäri nukutti hänet ikiuneen. Tähän ratkaisuun päädyttiin koska keväällä todettu nivelrikko meni pahaksi ja pissailu nurkkiin ja matoille kiihtyi entisestään ja kämppä olisi ollut hyvin äkkiä pilalla. Keittiöstä menee jo lattia vaihtoon..
Topille kokeiltiin vuosien varrella kaikki. Taisin eräänkin kerran edellisessäblogissa siitä mainitakin. Otettiin lukuisia pissakokeita, paristi olikin tulehdus ja antibiooteilla helpotti. Kokeiltiin myös Seronilia (mielialalääke) ja se auttoikin muutaman kuukauden. Kun keväällä päivystyksessä selvisi että vanhuksella onkin nivelrikko, oli selvää että keinot oli loppu. Kipulääkettä annettiin kun kipu oli niin pahana etä kissaparka murisi, mutta muut lisäravinteet, joita kuppiin aloin piilottamaan, saivat kissan vain peittelemään kippoaan.
Viime viikon maanantaina sitten otin puhelimen käteen ja soitin eläinklinikalle. Olin lykännyt tuota puhelua jo liian pitkään ja nyt sen täytyi tapahtua. Aika sovittiin ja ystäväni lupautui tulemaan tuekseni, mies jäisi lasten kanssa. Viikon edetessä ajatus alkoi ahdistaa mutta pidin pääni, koska tiesin että kissa on todella kipeä ja piilottaa kipunsa. 12 vuotta on kissallekin pitkä ikä, vaikka toki onhan niitä parikymppisiäkin Perustelin päätöksen itselleni ja keskusteltiin miehen kanssa asiasta pitkään ja hartaasti. Perjantaina selitin asian poitsulle, joka kyllä ymmärsi kun asiat puhui suoraan. Kerroin että Topi on nyt niin kipeä että on sen aika lähteä kissojen taivaaseen.
Kun sitten perjantaina kannoin kantokopan sisään varastosta, Topi meni sinne samantien. Yritin itku silmässä selittää että ei vielä, on vielä pari tuntia aikaa. Sain sen pois kun annoin vielä viimeisen kerran ruokaa ja laitoin kopan kiinni. Kun ystäväni sitten saapui, avasin kopan ja kissa meni sinne taas. Se tiesi kohtalonsa. Turbo, nuorempi kolli, kävi selvästikin hyvästelemässä vanhuksen ja sitten lähdettiin.
Olin etukäteen varoittanut että Topi on ärhäkkä ja varmaankin vaikea rauhoittaa. Mutta eikä mitä, kun otin vain kiinni niin lääkäri sai rauhassa tuikata kankkuun. Topi, joka yleensä ei anna tehdä mitään tutkimuksia ilman vastarintaa, katsoi vain eteensä ja sen silmistä näki että helpottaa. Ja niin se nukahti ja eläinlääkäri antoi meille aikaa keskenämme kunnes oli aika laittaa lopulliset lääkkeet. Tunnelma oli rauhallinen, toki kastelin Topin turkin kun itketti niin kovasti, mutta itseäni helpotti kun siitä näki että sitäkin helpotti. Tämä matka piti kulkea yhdessä loppuun asti. Pitkä matka se olikin.
Topille kokeiltiin vuosien varrella kaikki. Taisin eräänkin kerran edellisessäblogissa siitä mainitakin. Otettiin lukuisia pissakokeita, paristi olikin tulehdus ja antibiooteilla helpotti. Kokeiltiin myös Seronilia (mielialalääke) ja se auttoikin muutaman kuukauden. Kun keväällä päivystyksessä selvisi että vanhuksella onkin nivelrikko, oli selvää että keinot oli loppu. Kipulääkettä annettiin kun kipu oli niin pahana etä kissaparka murisi, mutta muut lisäravinteet, joita kuppiin aloin piilottamaan, saivat kissan vain peittelemään kippoaan.
Viime viikon maanantaina sitten otin puhelimen käteen ja soitin eläinklinikalle. Olin lykännyt tuota puhelua jo liian pitkään ja nyt sen täytyi tapahtua. Aika sovittiin ja ystäväni lupautui tulemaan tuekseni, mies jäisi lasten kanssa. Viikon edetessä ajatus alkoi ahdistaa mutta pidin pääni, koska tiesin että kissa on todella kipeä ja piilottaa kipunsa. 12 vuotta on kissallekin pitkä ikä, vaikka toki onhan niitä parikymppisiäkin Perustelin päätöksen itselleni ja keskusteltiin miehen kanssa asiasta pitkään ja hartaasti. Perjantaina selitin asian poitsulle, joka kyllä ymmärsi kun asiat puhui suoraan. Kerroin että Topi on nyt niin kipeä että on sen aika lähteä kissojen taivaaseen.
Kun sitten perjantaina kannoin kantokopan sisään varastosta, Topi meni sinne samantien. Yritin itku silmässä selittää että ei vielä, on vielä pari tuntia aikaa. Sain sen pois kun annoin vielä viimeisen kerran ruokaa ja laitoin kopan kiinni. Kun ystäväni sitten saapui, avasin kopan ja kissa meni sinne taas. Se tiesi kohtalonsa. Turbo, nuorempi kolli, kävi selvästikin hyvästelemässä vanhuksen ja sitten lähdettiin.
Olin etukäteen varoittanut että Topi on ärhäkkä ja varmaankin vaikea rauhoittaa. Mutta eikä mitä, kun otin vain kiinni niin lääkäri sai rauhassa tuikata kankkuun. Topi, joka yleensä ei anna tehdä mitään tutkimuksia ilman vastarintaa, katsoi vain eteensä ja sen silmistä näki että helpottaa. Ja niin se nukahti ja eläinlääkäri antoi meille aikaa keskenämme kunnes oli aika laittaa lopulliset lääkkeet. Tunnelma oli rauhallinen, toki kastelin Topin turkin kun itketti niin kovasti, mutta itseäni helpotti kun siitä näki että sitäkin helpotti. Tämä matka piti kulkea yhdessä loppuun asti. Pitkä matka se olikin.
 |
| Topi 23.9.2004 - 21.10.2016 |
tiistai 6. syyskuuta 2016
Pukin kontin täyttöä
On se aika vuodesta, kun alan jo miettimään joulun koristeita, valoja, ruokia ja ennen kaikkea niitä LAHJOJA. Viime vuoden hittilahja taisi olla kaikissa Ryhmä Hau-fanien kodeissa tuo vartiotorni. Aloinpa sitä katselemaan sitten netistä ja laajensin katsantaani myös ulkomaille. Amazon.comista olisin löytänyt tuon ja toisen lelun tooodella halvalla mutten ottanut mitään tolkkua miten ne tullit jne määräytyvät, joten päätin ottaa puhelun Tulliin.
Tullista vastasi erittäin mukava nainen jolle aloin selostaa asiaani. Hän sanoi että olin tosiaan päätellyt oikein, että EU:n ulkopuolelta tilattaessa leluista ei mene tulleja, ellei kyseessä olisi esim. ihmistä muistuttava nukke tai puusta veistetty lelu. No ei ollut, joten muovileluista ei mene tullimaksua. Päästiin asiassa eteenpäin. Kysyin sitten miten ne verot määräytyy. Nehän ovat pääsääntöisesti kaikessa 24%, tässä tapauksessa luku lasketaan tuotteen hinnasta + rahtikuluista. Ajattelin tässä kohtaa että jes, halvalla lähtee, eihän postit yleensä ole kuin ehkä pari kymppiä. Päätin puhelun kiitoksiin ja menin takaisin tuonne Amazonin ihmeelliseen maailmaan.
Klikkailin lelut ostoskoriin ja täytin toimitusosoitteen nähdäkseni mitä nuo rahdit kustantaisivat. Tässä kohtaa onneksi suussani ei ollut leipää koska olisin aspiroinut sen välittömästi henkitorveeni; kahden lelun toimituskulut olivat palttiarallaa 114e! :O Siis lelu, jonka saisin toki 20e halvemmalla, tulisi silti hemmetisti kalliimmaksi kun tuohon vielä laskettaisiin se 24% vero päälle. Hylkäsin idean ja suljin tuon jenkkien version.
Siirryin googleen joka kertoi että amazonista kannattaa tilata Britannian puolelta, jolloin verojakaan ei tule. Näpyttelin osoitepalkille amazon.co.uk ja olin samanlaisella sivustolla kuin äsken. Löysinkin hetken hakemisen tuloksena lelun jota olin vailla, mutta samalla silmiini osui ultimaattisesti ehkä maailman paras joululahja. Nimittäin Ryhmä Hau-rekka, joka Suomessa maksaa (googlasin tämänkin) n.120e ja tuolta sen saa paaaaljon halvemmalla :) Tuote vaan tulee myyntiin kolmen päivän päästä joten pitää odottaa siihen.
---
Tämän lelujahdin tiimellyksessä tajusin, että joulu tuntuu taas joululta. Viime joulu oli ensimmäiseni ilman äitiä, joten juhlaa varjosti suuren suuri ikävä. Tänä vuonna tuntuu jo siltä että voisin aloittaa jouluvalojen suunnittelun, miettiä ruokailijoiden määrää ja tietty niitä lahjoja :) Rakastan antaa muille lahjoja, itse en oikein mitään olekaan vailla. Jos paketista löytyy anopin kutomat villasukat niin olen tyytyväinen, sillä kuljen villasukat jalassa melkeinpä syyskuusta huhtikuuhun.
Jotkut saattaa ajatella että hullu, nyt on vasta syyskuu ja joulu pyörii jo päässä. Mutta kyllä, niin se vaan tekee. Mä vihaan talvea muuten yli kaiken, mutta joulu katkaisee tuon pimeän ajanjakson ihanasti ja joulun jälkeen alankin jo odottamaan kevään tippuvia räystäitä ja ensimmäisiä paljaita maaplänttejä.
---
No mutta se siitä joulusta toistaiseksi. Pikkuneiti kasvaa hienosti, rotarokotteen oireet menivät jo ohi ja elämä vaikuttaa palanneen ennalleen. Isoveli ei enää joka päivä osoita mustasukkaisuutta tai kiukkua vaan antaa iltaisin hellyttävästi pikkusiskolle hyvänyön halin ja pusun. Uskallan jo imettää rauhassa pelkäämättä että sillä aikaa kissoilta revitään korvat tai häntä, tai että seiniin ilmestyy uusia taideteoksia.
Olen todennut että esikoinen oli hyvä harjoituskappale, tämä toinen lapsi menee jo "siinä sivussa" jos niin voi asian ilmaista. En ole joka vinkaisusta nostamassa syliin tai menossa laittamaan tuttia suuhun, vaan jatkan jos jotain on kesken ja teen ensin loppuun sen jos suinkin voin. En stressaa öitä koska niissä ei kovinkaan ole stressaamista vaan nukutaan kaikki suht hyvin. Oon myös innostunut kestovaipoista ja näyttäisi siltä että ainakin hieman saan meidän vaippavuorta pienennettyä sillä keinolla. Kaikki vaipat olen tähän mennessä ostanut käytettynä, joko uudenveroisina tai käyttämättöminä mutta kirppikseltä. Löysinkin ihanan vaipan viimeksi Siivouspäivän myynneistä:
Tullista vastasi erittäin mukava nainen jolle aloin selostaa asiaani. Hän sanoi että olin tosiaan päätellyt oikein, että EU:n ulkopuolelta tilattaessa leluista ei mene tulleja, ellei kyseessä olisi esim. ihmistä muistuttava nukke tai puusta veistetty lelu. No ei ollut, joten muovileluista ei mene tullimaksua. Päästiin asiassa eteenpäin. Kysyin sitten miten ne verot määräytyy. Nehän ovat pääsääntöisesti kaikessa 24%, tässä tapauksessa luku lasketaan tuotteen hinnasta + rahtikuluista. Ajattelin tässä kohtaa että jes, halvalla lähtee, eihän postit yleensä ole kuin ehkä pari kymppiä. Päätin puhelun kiitoksiin ja menin takaisin tuonne Amazonin ihmeelliseen maailmaan.
Klikkailin lelut ostoskoriin ja täytin toimitusosoitteen nähdäkseni mitä nuo rahdit kustantaisivat. Tässä kohtaa onneksi suussani ei ollut leipää koska olisin aspiroinut sen välittömästi henkitorveeni; kahden lelun toimituskulut olivat palttiarallaa 114e! :O Siis lelu, jonka saisin toki 20e halvemmalla, tulisi silti hemmetisti kalliimmaksi kun tuohon vielä laskettaisiin se 24% vero päälle. Hylkäsin idean ja suljin tuon jenkkien version.
Siirryin googleen joka kertoi että amazonista kannattaa tilata Britannian puolelta, jolloin verojakaan ei tule. Näpyttelin osoitepalkille amazon.co.uk ja olin samanlaisella sivustolla kuin äsken. Löysinkin hetken hakemisen tuloksena lelun jota olin vailla, mutta samalla silmiini osui ultimaattisesti ehkä maailman paras joululahja. Nimittäin Ryhmä Hau-rekka, joka Suomessa maksaa (googlasin tämänkin) n.120e ja tuolta sen saa paaaaljon halvemmalla :) Tuote vaan tulee myyntiin kolmen päivän päästä joten pitää odottaa siihen.
---
Tämän lelujahdin tiimellyksessä tajusin, että joulu tuntuu taas joululta. Viime joulu oli ensimmäiseni ilman äitiä, joten juhlaa varjosti suuren suuri ikävä. Tänä vuonna tuntuu jo siltä että voisin aloittaa jouluvalojen suunnittelun, miettiä ruokailijoiden määrää ja tietty niitä lahjoja :) Rakastan antaa muille lahjoja, itse en oikein mitään olekaan vailla. Jos paketista löytyy anopin kutomat villasukat niin olen tyytyväinen, sillä kuljen villasukat jalassa melkeinpä syyskuusta huhtikuuhun.
Jotkut saattaa ajatella että hullu, nyt on vasta syyskuu ja joulu pyörii jo päässä. Mutta kyllä, niin se vaan tekee. Mä vihaan talvea muuten yli kaiken, mutta joulu katkaisee tuon pimeän ajanjakson ihanasti ja joulun jälkeen alankin jo odottamaan kevään tippuvia räystäitä ja ensimmäisiä paljaita maaplänttejä.
---
No mutta se siitä joulusta toistaiseksi. Pikkuneiti kasvaa hienosti, rotarokotteen oireet menivät jo ohi ja elämä vaikuttaa palanneen ennalleen. Isoveli ei enää joka päivä osoita mustasukkaisuutta tai kiukkua vaan antaa iltaisin hellyttävästi pikkusiskolle hyvänyön halin ja pusun. Uskallan jo imettää rauhassa pelkäämättä että sillä aikaa kissoilta revitään korvat tai häntä, tai että seiniin ilmestyy uusia taideteoksia.
Olen todennut että esikoinen oli hyvä harjoituskappale, tämä toinen lapsi menee jo "siinä sivussa" jos niin voi asian ilmaista. En ole joka vinkaisusta nostamassa syliin tai menossa laittamaan tuttia suuhun, vaan jatkan jos jotain on kesken ja teen ensin loppuun sen jos suinkin voin. En stressaa öitä koska niissä ei kovinkaan ole stressaamista vaan nukutaan kaikki suht hyvin. Oon myös innostunut kestovaipoista ja näyttäisi siltä että ainakin hieman saan meidän vaippavuorta pienennettyä sillä keinolla. Kaikki vaipat olen tähän mennessä ostanut käytettynä, joko uudenveroisina tai käyttämättöminä mutta kirppikseltä. Löysinkin ihanan vaipan viimeksi Siivouspäivän myynneistä:
Se siitä tältä erää, pitänee palata hommiin. Aiotaan neidin kanssa lähteä moikkaamaan isomummoa sairaalaan.
torstai 18. elokuuta 2016
Meneekö kaksi siinä missä yksikin?
Vastaus otsikon kysymykseen on; ei mene. Ajattelin raskauden alussa että ikäero on ainakin helppo kun sitä on vajaa 4 vuotta. Itse olen veljeäni tasan 4,5v vanhempi ja mielestäni se on ollut ihan hyvä. Mutta meilläpä onkin edelleen kamala uhma päällä ja se tuntui ensimmäisten vauvaviikkojen aikana vain pahentuvan, Olisihan se nyt outoa ollutkin jos J ei olisi pikkusiskoonsa mitenkään reagoinut. Mutta kiitos ammattilaisten, saimme hyviä neuvoja joiden ansiosta arki sujuu hieman helpommin ja jotkin hankalaksi tiedetyt tilanteet eivät enää ole niiiiiin hankalia.
Ensimmäiset viikot menivät vauvaa imettäessä. Ja aina kun imetin, poika keksi kaikenlaista jäynää saadakseen huomioni. Onneksi mies vietti kesäloman ja isyysloman putkeen, joten hänestä oli korvaamaton apu ensimmäiset viikot. Nyt kun hän on jo palannut töihin, tuntuu vihdoinkin että arki alkaa asettua uomiinsa. Illalla on jo sama toistuva kaava; isompi iltapalalle, hampaanpesulle ja sitten yhdessä satua lukemaan. Neiti viettää sen hetken joko veikan vieressä sängyssä tai tissillä. Kun isompi on saatu peiteltyä, on pienemmän yöpuvun vaihto ja imetys. Vielä muutama päivä sitten poika keksi huutaa peittoa/vettä/pissahätää kun sisko oli tissillä mutta tähänkin keksittiin jo ratkaisu ja poika käy kiltisti nukkumaan. Pari kertaa poltin päreeni niin pahasti että sitten itkettiin kaikki kun muuta ei enää voinut. Tuntui että kädet loppuvat kesken. Muuten päivät kuluvat fiiliksen ja tilanteen mukaan, joskus mennään siitä mistä aita on matalin. Se tarkoittaa telkkarin tuijotusta ja lautapelejä sateisina päivinä.
Nyt yötkin ovat alkaneet sujumaan eikä neitokainen vaadi maitoa enää kuin kerran pari yössä. Viime yönä oli jo kaikkien aikojen pisin yhtenäinen unipätkä, käytännössä koko yö heräämättä klo 21-6:20! Piti ihan silmiä hieraista kun katsoin kelloa. Räjähtämäisillään olevat tissit kyllä kertoivat samaa, ennätyspitkään oli nukuttu.
Neitokainen saa nimensä tänä lauantaina ja maistraattiin se onkin jo ilmoitettu pari viikkoa sitten. Siitäkin käytiin pitkä vääntö, molemmilla kun oli omat suosikkinsa. Mun suosikki ei nyt mennyt jatkoon mutta yhdessä löydettiin kaunis nimi ja ollaan molemmat tyytyväisiä. On neiti kuulemma ihan nimensä näköinenkin. Toivottavasti hän on aikanaan samaa mieltä. Mulla itselläni on sama toinen nimi kuin äidilläni ja aikanaan sanoinkin äidille ttä mikäli koskaan tytön saan, niin samaa toista nimeä en enää anna. Eipä hänestä kyllä tullut mummon kaimaakaan, vaikka sitäkin harkitsin.
Syksy pimenee. Jännityksellä odotan niitä aamuja jolloin jossain pitäisi olla ajoissa ja molemmat lapset täytyisi saada toppavaatteisiin ja auto putsattua ja ja ja ja.. Vihaan talvea ja lunta sydämeni pohjasta (edelleen). Mutta toisaalta, ihanaa kun joulu tulee ja illat pimenee ja voi laittaa kynttilöitä sinne tänne ja pääsee tekemään lumiukkoja jne. Taitaa tänä jouluna meidän pukilla olla selkä kipeänä kun äiti pääsee lahjaostoksille :D
Ensi kuussa mulla onkin varattu viikoksi kirppispöytä. Pistän kiertoon jo pieneksi jääneet vauvan vaatteet ja toki pojan vaatteita myös. Neiti kasvoi hetkessä pituutta ja sai painoa niin, että yhtäkkiä jäi vaatekoko pieneksi. Nyt on menossa koon 62 vaatteet joista kaikkia ei varmaan ehditä edes käyttämään kun taas pitää ottaa isommat esiin. En muistanutkaan kuinka hurjan nopeasti ne vaatteet jää pieneksi. Tällä kertaa en vain ole hamstrannut niitä 80 kokoon asti, vain muutamia 74 löytyy joten siitä pitää jatkaa mihin on jääty :D Onneksi tulee tehtyä paljon hankintoja kirppareilta, joitakin ostelen alesta uutena. Vaatteiden käyttöikä vaan on vielä niin kovin lyhyt niin en näe järkeä ostaa uusia ellei ole pakko.
Tästä tuli nyt kuvaton postaus, yritän panostaa niihin ensi kerralla. Toivottavasti seuraavaan kertaan ei mene taas yhtä kauan, nykyään tuntuu iltaisin olevan taas hieman omaakin aikaa vaikka kirjoittaa ;) Jos löytäisin vaan järkkärin laturin jostain niin ei tarvitsisi neidin kaikkia vauva-ajan kuvia räpsiä puhelimen kameralla..
Ensimmäiset viikot menivät vauvaa imettäessä. Ja aina kun imetin, poika keksi kaikenlaista jäynää saadakseen huomioni. Onneksi mies vietti kesäloman ja isyysloman putkeen, joten hänestä oli korvaamaton apu ensimmäiset viikot. Nyt kun hän on jo palannut töihin, tuntuu vihdoinkin että arki alkaa asettua uomiinsa. Illalla on jo sama toistuva kaava; isompi iltapalalle, hampaanpesulle ja sitten yhdessä satua lukemaan. Neiti viettää sen hetken joko veikan vieressä sängyssä tai tissillä. Kun isompi on saatu peiteltyä, on pienemmän yöpuvun vaihto ja imetys. Vielä muutama päivä sitten poika keksi huutaa peittoa/vettä/pissahätää kun sisko oli tissillä mutta tähänkin keksittiin jo ratkaisu ja poika käy kiltisti nukkumaan. Pari kertaa poltin päreeni niin pahasti että sitten itkettiin kaikki kun muuta ei enää voinut. Tuntui että kädet loppuvat kesken. Muuten päivät kuluvat fiiliksen ja tilanteen mukaan, joskus mennään siitä mistä aita on matalin. Se tarkoittaa telkkarin tuijotusta ja lautapelejä sateisina päivinä.
Nyt yötkin ovat alkaneet sujumaan eikä neitokainen vaadi maitoa enää kuin kerran pari yössä. Viime yönä oli jo kaikkien aikojen pisin yhtenäinen unipätkä, käytännössä koko yö heräämättä klo 21-6:20! Piti ihan silmiä hieraista kun katsoin kelloa. Räjähtämäisillään olevat tissit kyllä kertoivat samaa, ennätyspitkään oli nukuttu.
Neitokainen saa nimensä tänä lauantaina ja maistraattiin se onkin jo ilmoitettu pari viikkoa sitten. Siitäkin käytiin pitkä vääntö, molemmilla kun oli omat suosikkinsa. Mun suosikki ei nyt mennyt jatkoon mutta yhdessä löydettiin kaunis nimi ja ollaan molemmat tyytyväisiä. On neiti kuulemma ihan nimensä näköinenkin. Toivottavasti hän on aikanaan samaa mieltä. Mulla itselläni on sama toinen nimi kuin äidilläni ja aikanaan sanoinkin äidille ttä mikäli koskaan tytön saan, niin samaa toista nimeä en enää anna. Eipä hänestä kyllä tullut mummon kaimaakaan, vaikka sitäkin harkitsin.
Syksy pimenee. Jännityksellä odotan niitä aamuja jolloin jossain pitäisi olla ajoissa ja molemmat lapset täytyisi saada toppavaatteisiin ja auto putsattua ja ja ja ja.. Vihaan talvea ja lunta sydämeni pohjasta (edelleen). Mutta toisaalta, ihanaa kun joulu tulee ja illat pimenee ja voi laittaa kynttilöitä sinne tänne ja pääsee tekemään lumiukkoja jne. Taitaa tänä jouluna meidän pukilla olla selkä kipeänä kun äiti pääsee lahjaostoksille :D
Ensi kuussa mulla onkin varattu viikoksi kirppispöytä. Pistän kiertoon jo pieneksi jääneet vauvan vaatteet ja toki pojan vaatteita myös. Neiti kasvoi hetkessä pituutta ja sai painoa niin, että yhtäkkiä jäi vaatekoko pieneksi. Nyt on menossa koon 62 vaatteet joista kaikkia ei varmaan ehditä edes käyttämään kun taas pitää ottaa isommat esiin. En muistanutkaan kuinka hurjan nopeasti ne vaatteet jää pieneksi. Tällä kertaa en vain ole hamstrannut niitä 80 kokoon asti, vain muutamia 74 löytyy joten siitä pitää jatkaa mihin on jääty :D Onneksi tulee tehtyä paljon hankintoja kirppareilta, joitakin ostelen alesta uutena. Vaatteiden käyttöikä vaan on vielä niin kovin lyhyt niin en näe järkeä ostaa uusia ellei ole pakko.
Tästä tuli nyt kuvaton postaus, yritän panostaa niihin ensi kerralla. Toivottavasti seuraavaan kertaan ei mene taas yhtä kauan, nykyään tuntuu iltaisin olevan taas hieman omaakin aikaa vaikka kirjoittaa ;) Jos löytäisin vaan järkkärin laturin jostain niin ei tarvitsisi neidin kaikkia vauva-ajan kuvia räpsiä puhelimen kameralla..
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)