Tämäkin vaihe valitettavasti pitää vain käydä läpi

Toisinaan tämän kevään aikana on mielessä käynyt ajatus, että mihin helvettiin sitä ollaan ryhtymässä. Toinen lapsi tulossa ja ensimmäinenkin on vielä kasvattamatta. Esikoinen on ikänsä puolesta toki iso poika jo, mutta tunnetasolla vielä niin pieni. Kävimme erityislastentarhanopettajan kanssa vasukeskustelun koskien poikaamme, koska hänellä on ryhmän oman lton mielestä todella voimakas uhma (jaa, niinkö?). Mieshän oli heti nyrkit pystyssä että hän ei tällaiseen ala, että tarvitaan jo erityisapua, kyllä hän tietää ne tyypit. Itse olin vain helpottunut että apua saa, koska toisinaan olen tuon lapsen kanssa iltaisin niin loppu että ihan itkettää. Kun pahimpina päivinä ei auta kiristys, uhkailu tai lahjontakaan, vaan kaikki on väärin hänen mielestään, ruoka pahaa ja äiti tyhmä, ei siinä paljon enää jaksa hymyillä ja yrittää pysyä tyynenä. Oma sytytyslankani on vanhemmaksi tulon myötä kyllä kasvanut reippaasti pituutta, mutta joinain päivinä sitä vaan tiedättekö räjähtää. Ja sitten pyydetään anteeksi ja itketään ja sanotaan että äiti ei nyt vaan jaksaisi tätä pelleilyä, voisitko vaan pukea päälle tms.

Elto antoi hyviä vinkkejä, tosin monet olin jo lukenut kasvatusalan oppaista tai netistä, mutta ne tuntuivat erittäin järkeenkäyviltä kun niitä ammattilainen ihan livenä hieman pohjusti. Kuten jo sanoin, ongelma on vain tässä tunnepuolella. Tai no, ei se ole edes ongelma, vaan ihan ikäkauteen kuuluva juttu. Uhma. Käsittämätön uhma. Kun aikuinen sanoo, että nyt leikki loppuu ja aletaan siivoamaan jotta päästään pukemaan/vessaan/ulos, ei se käy meidän herralle. Ei, häntä ei juuri nyt huvita lähteä vaan hän haluaa vielä leikkiä. Erityisesti tämänkaltaiset siirtymätilanteet on meillä tosi tosi hankalia ajoittain, eikä siihen auta ajanlasku kellon kanssa saati palkintotarrat joita saa hyvästä käytöksestä pukiessa tms. Tällaisina hetkinä monesti käy mielessä että voi tsiisus olispa mahdollista soittaa äidille. Tosin, äiti ehkä hihittäisi omaan ilkikuriseen tapaansa ja sanoisi vaan sellainen sinäkin olit pienenä, nyt saat kokea sen itse, hihhih. 

Suurin syy elton kanssa palaveeraamiseen oli tulossa oleva vauva. Että saatiin siihen sitten neuvoja ja etukäteen varoituksia tilanteista ja tunteista joita joudumme lapsen kanssa vielä käsittelemään. Että se mustasukkaisuus ja kateus sieltä kyllä nostaa päätään ja siihen kannattaa varautua. Että pitää antaa myös vanhemmalle lapselle ihan sitä kahdenkeskistä aikaa (aiheeton huomautus mielestäni, itsestäänselvä asia) ja huomioida hänen tekonsa olivat ne sitten hyvällä tai huonolla tavalla haettua huomiota. Ja että pitää muistaa kehua ja antaa positiivista palautetta myös pienemmistä asioista. Ja kun se tunne kuohuu lapsella yli, se on normaalia ja menee ohi.

Nyt vasta viime viikkoina J on alkanut tajuta että tosiaan, kohta hän on isoveli. Ja se on tärkeä rooli se. Olenkin ajatellut alkuun antaa hänelle joitain pieniä tehtäviä vauvan hoitoon liittyen, esim tutin antaminen tai vastaavaa pientä, jotta hän voi auttaa äitiä vauvan hoidossa ja olla samalla läsnä hoitotilanteissa. Ongelma tulee varmaankin olemaan siinä kun vauva ei leikikään hänen kanssaan, tai puhu tai nukkuu vaan ensimmäiset viikot.

Ennen kaikkea yhteiset pelisäännöt pitää olla koko perheen tiedossa. Jos annan jonkin kiellon tms määräyksen, siitä pitää myös iskän olla tietoinen koska muuten hän saattaa mennä kumoamaan sen. Myöskin tietyt sääännöt pitää olla muidenkin J:n elämän aikuisten tiedossa, jotta ei käveltäisi meidän vanhempien asettamien sääntöjen yli edes vahingossa. Mikään ei ole pahempaa kuin päiväunet väliin jättänyt lapsi, joka saakin mummolassa sokeria ennen ruoka-aikaa. Siinä on katastrofin ainekset valmiina, ja vaikka herkkujen kieltäminen saa yhtälailla huudon ja kiukun aikaan, se on vielä pientä sen energiapiikin rinnalla joka muuten seuraisi.

Loppukevennyksenä todettakoon että on tuo pieni murunen silti myös yllättävän fiksu ja kekseliäs. Viikonloppuna oli eräs hetki kun oli liian hiljaista, ja pienen lapsen kohdalla hiljaisuus on epäilyttävää. Mentyäni katsomaan mikä saa pienen miehen niin keskittyneeksi, meinasin ensin kiljua mutta sainkin reaktioni nielaistua. Herra oli löytänyt äidin kirkuvan punaisen kynsilakan, avannut sen ja maalannut sillä autonsa. Eikä kynsilakkaa ollut pisaraakaan paljaalla lattialla, jonka päällä tämä tarkkuutta vaativa operaatio suoritettiin. Siinä se vaan tyynesti maalasi autoaan, ja minä siihen tuumasin että voi kun hieno, mutta saisinko nyt sen kynsilakan kiitos.